Eräänä harmaana marraskuisena perjantai-iltana istuin selailemassa sosiaalista mediaa. Käynnissä oli Lapsen oikeuksien viikko, jonka ydinviestinä on muistuttaa meille aikuisille, että jokainen lapsi, siis aivan jokainen alle 18 – vuotias, tarvitsee aikuisen suojelua ja huolenpitoa. Monille lienee luonnollista kokea lämpöä ja hellyyttä nähdessämme suloisen vauvan hampaattomine hymyineen ja kirkkaasti tapittavine silmineen. Mutta aivan samalla tavalla nuoremme tarvitsevat suojelua ja aikuisen lämmintä kiinnostusta heitä kohtaan- niinäkin hetkinä, kun he kiroilevat, syljeskelevät ja ilmoittavat vallan hyvin pärjäävänsä ilman yhtäkään aikuista ja tietävänsä kaikesta jo valmiiksi kaiken. Oikeastaan erityisesti juuri tuollaisina hetkinä he kaipaavat aikuista, joka aikuisen kypsyydessään kykenee näkemään nuoren epävarmuuden ja haparoimisen, ehkä pelonkin, mahtailevan ja röyhkeän käytöksen taustalla. Sillä kaikkivoivasta ulkokuorestaan huolimatta nuori ei ole millään tavoin kypsä tai aikuiseen valmiuksissaan verrattavissa. Ihmisen aivoja voidaan pitää tunnesäätelyn osalta valmiina vasta noin 25 – vuotiaana, toki oppiminen jatkuu siitäkin eteenpäin koko ihmisen elinkaaren. Kaikista eläinlajeista ihmislapsen kasvu on hitainta ja eniten lajikumppania tuekseen tarvitsevaa, tämä lienee samalla ollut ihmislajin säilymisen kannalta oleellisimpia asioita. Me suuntaudumme toista ihmistä kohti syntymän hetkestä lähtien ja kaipaamme ja tarvitsemme toisen ihmisen hyväksyvää katsetta kaikissa elämämme vaiheissa.
Huomioni kiinnittyi keskustelukanavan rönsyilevään viestiketjuun rakkaasta nuorisostamme ja heidän hölmöilyistään. Joukossa oli muutama nuorten mieltä ja käyttäytymisen takana olevia motiiveja pohdiskeleva kommentti, mutta myös suuri määrä vihapuheen kriteerit täyttävää kommentointia, suorastaan väkivaltaan kannustavia julkaisuja. Jäin pohtimaan, missä on rauhoittava ja ymmärtävä aikuisen katse. Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen muistuttaa osuvasti siitä, että lopulta aivan joka ikinen aikuinen on osallinen ja vaikuttamassa siihen, millaisessa ympäristössä meidän lapsemme ja nuoremme elävät ja kasvavat. Tiedämme, että mallioppiminen on yksi oppimisen tehokkaimmista muodoista. Lapset ja nuoret imevät ja peilaavat vaikutteita ympäristöstään, jossa kehittyvät, liikkuvat ja muodostavat omia arvojaan ja asenteitaan. Nuori ei kasva tyhjiössä, vaan ilmapiirissä, josta vastuussa olemme me aikuiset.
Nuorisobarometrin mukaan nuorten luottamus muihin ihmisiin on koronakriisin aikana heikentynyt. Kun ihminen kokee, ettei voi luottaa ympäröivään maailmaan, hän joutuu hätätilaan, siis taistelee, pakenee tai jähmettyy. Valitettavasti tällainen turvattomuus on heijastunut myös väkivaltaisuuksina. Nuorelle on valtavan turvatonta, mikäli hän ei voi kokea olevansa tasavertainen yhteiskunnan jäsen tai itsessään merkityksellinen. Ehkäpä vanha sanonta: niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan – pitää tässä kohden paikkansa. Useimmiten ihminen, jota kunnioitetaan kasvaa myös kunnioittamaan muita ihmisiä, pikkuhiljaa. Valitettavasti sosiaalisen median kommentoinnista on joskus kunnioitus kaukana. Lapset ja nuoret ovat monella tapaa aikuisten armoilla ja juuri siksi he tarvitsevat erityisesti suojelua, välittämistä ja kunnioittamista – myös ne finniposkiset huppupäät.
Teksti on julkaistu alunperin Ideapark NYT!-lehden kolumnina 26.11.2021.
